Atychifobia


1913918_1270133448264_5750445_n

Kun tilauksia on vieressä nippu odottamassa postitusta, uskaltaa hetken hengähtää ja antaa aikaa kirjoittamiselle. Antaa aikaa itselleen.

Tämän päivän osalta tärkeimmät asiat on onneksi saatu jo hoidettua. Mä kävin postissa, kaupassa, tein ruoan, lenkitin koiran. Tein tilauksia, tiskasin. Muistin hymyillä.

Asioita, jotka ei aina ole niin helppoja arkiaskareita mulle - itsestään huolehtiminen kun ei koskaan ole ollut päivänselvää ja normaalia. Uskon, että moni teistäkin samaistuu siihen aamuiseen fiilikseen, kun joutuu heräämään, nousemaan, vaikka koko päivä tuntuu vain kasalta odottavia vuoria, jotka pitäisi valloittaa, eikä kukaan muistanut tuoda sulle edes pientä kassillista kiipeilyvälineitä.

Kaikkea vastuuta töiden suhteen on järjettömän raskas kantaa, mutta pidän harteillani mieluummin tätä taakkaa, kuin että lojuisin mitäänsanomaton päivä toisensa jälkeen miettien mikä mun tarkoitus on. Joku saattaa miettiä, että kannattaako edes yrittää, jos ei rahkeet siihen riitä. Totuus on, etten tiedä.

Mutta en mä aio odottaa, että joskus olisin valmis. Sen tiedän, että ilman Locksteria mä en olisi mitään. Jäisin sinne sänkyyn makaamaan enkä edes katsoisi vuorille päin - mä tarvin jotain, joka ajaa mua olemaan paras mahdollinen versio itsestäni.

Uskon, että jonain päivänä oon vielä ehjä ja kaunis ihminen, ja jos pohtii edistystä Locksterin kahden ensimmäisen vuoden aikana,

uskon, että tuona päivänä myös kykenen olemaan ylpeä kaikesta, minkä oon rakentanut tyhjästä

eikä tarvi enää pelätä, että mitä jos putoankin.

(Kuva on vuosia sitten ottamani, kun olin nuori ja vallaton, vailla päämäärää.)


Jätä kommentti


Kommenttisi tarkistetaan vielä ennen julkaisua.